Traducción

 

 

Selecciones de:

Myöhempien kesien jumalat,

Los dioses de los veranos ulteriores.

 (Ed. Aviador, Finlandia, 2022)

 

Traducción: Zoila Forss-Crespo Moreyra

Curaduría: Luis Rodríguez Romero

 

MISOGYNIA

 

Ja kun olen saanut tarpeeksi maasta

aamuista ja lupauksiin katoavista kasvoista

 

vuosisatojen latvoihin repeävästä auringosta, toivosta jota karistan

kintereiltä kuin koiria kaupungin kukkuloilla

 

ilosta joka aukeaa minussa kuin puulaatikko hellan edessä

viikunoista, hevosen hajusta ja riemusta jolla se täyttää kuin kuusivuotiaan

 

alakerran ikkunasta joka menee rikki ja kehoista joista muut päättävät

kohtuuttomuuksien mielleyhtymistä vastustamattomiin kirjoihin

 

spermasta rannalla ja suljetusta talosta

miehen haavasta jonka pulssi takoo tulivuoren, ensisuudelman ja avioliiton allá

 

naisten haavoista jotka sidotaan yhä uudelleen

kaikista jotka sanovat että kaikki on jo valmista

 

nuorista miehistä jotka itkevät ja vartioivat täynnä sukulaistensa vihaa

hevosista jotka väistävät kättä raivon muistosta

 

ihmisistä jotka kohtelevat toisiaan kuin päärynöitä

rotkoihin ajaneille asetetuista pienistä taloista

 

miehistä jotka kokeilevat satulaa ja neuvovat

miten ratsastaa autiomaihin ennen heidän syntymäänsä

 

ikkunasta joka on täynnä lampaanpäitä, verestä joka roiskuu kevään ranteista

ja laihoista miehistä joiden äiti pysyi kotona ensimmäisen lapsen kanssa

 

näin voit kannustaa hevosta, nuorin heistä huutaa sinulle lokkien seassa

joki unohtuu mereen kuin nenäliina ja rannikko huutaa auringossa

 

vanhat miehet helistävät kannuksia vihreään ja mustaan sekoittuvin silmin: mene naimisiin

kun vielä ennätät, he luulevat pakkasessa säilyneitä kasvoja nuoremmiksi

 

kuin iloista kohtua, ehdit juuri naida paimenen ja saada turpaan

ruuna väistää kättä kun nostan köyden korvien yli

 

nuori mies työntää kyrpää selkään, kiehuu, et osaa kerätä polttopuuta

pähkinöitä, hevosenkenkiä, kuutamoon pudonnutta hansikasta

 

en osaa enää sanoa jumalten nimiä näiden vuorten takaa

historia pyyhkii suun joka aamu virkein maantein, lasso kuivuu kädessä kuin valtimo

 

nämä köydet eivät kelpaa edes sitomisen hitaisiin kirjeisiin,

tähän tekisit lapsen, aurinko tappaisi sen pehmeän syvyyden päivässä

 

tulevaisuuden ikkunasta putoaisi varpunen tai kaksi.

 

 

MISOGINIA

 

Y cuando ya tuve bastante de la tierra

de los amaneceres y de los rostros que desaparecen en promesas

 

del sol que se desgarra en las copas arbóreas de los siglos, de la esperanza que me despojo

de las pantorrillas como perros en los cerros de la ciudad

 

de la alegría que se abre en mí como un cajón para leña frente a una estufa

de los higos, del olor a caballo y del regocijo con el que me atiborro como una niña de seis años

 

de la ventana que se rompe en el primer piso y de los cuerpos por los que otros deciden

de las asociaciones de los excesos a los libros irresistibles

 

del esperma en la playa y de la casa cerrada

de la herida del hombre cuyo pulso tamborilea bajo un volcán, el primer beso y el matrimonio

 

de las heridas de la mujer que se atan una y otra vez

de todos los que dicen que todo ya está listo

 

de los hombres jóvenes que lloran y vigilan llenos de la ira de sus parientes

de los caballos que esquivan la mano en recuerdo de la rabia

 

de las personas que se tratan entre sí como papas o peras

de las casitas memoriales erigidas a los caídos por los abismos

 

de los hombres que prueban la silla de montar e indican

cómo cabalgar en los desiertos incluso antes de sus propios nacimientos

 

de la ventana llena de cabezas de ovejas, de la sangre que salpica de las muñecas de la primavera

y de los hombres flacos cuyas madres se quedaron en casa con el primer hijo

 

así puedes azuzar al caballo, te grita el más joven de ellos entre las gaviotas

el río es olvidado en el mar como un pañuelo y la costa grita bajo el sol

 

los hombres viejos de ojos verdinegros tintinean las espuelas: cásate

mientras estás a tiempo, piensan que la cara conservada en las heladas luce más joven

 

que un útero feliz, tienes tiempo para casarte con un pastor y recibir una paliza

el caballo capón esquiva mi mano cuando levanto la cuerda sobre sus orejas

 

un joven presiona la verga en la espalda, se envalentona, no sabes cómo recoger leña

nueces, herraduras, un guante caído a la luz de la luna

 

ya no sé cómo decir los nombres de los dioses detrás de estas montañas

la historia se limpia la boca cada mañana con vivaces rutas, el lazo se seca en la mano cual arteria

 

estas cuerdas ni siquiera sirven para las cartas lentas de la atadura,

si aquí harías un hijo, el sol mataría su suave profundidad en un día

 

de la ventana del futuro caería un gorrión o dos.

 

 

SANANSAATTAJAT

 

minä jään kielettömänä kielen esineiden keskelle

kun maa aukeaa koko voimallaan, ihmiset puhuvat alkuperän kieltä

 

ja mennyt pohjoinen vaikenee siinä maassa jossa jään yksin tulen eteen,

värittömät kasvot todistavat helpoista vuosista

 

päivät leikkivät melankolialla ja avioliitolla

sanat virtaavat kuin kyyhkyset ja vinttikoirat

 

kun opin ensin lukemaan jonkun selän takaa

maanosat virtaavat ketterästi otsalla, on aikaa ihastella

 

sommitella ja uskoa, toisinaan sain turpaan

mutta palasin kouluun, he uskovat yhä että kaaduin

 

ja aamulla se on kohta jossa kuuntelemme toisiamme

piestyt lapset ovat maailmanselitys joka palaa hiljalleen illan kamiinoissa

 

kun sittemmin on aikaa seuloa pienhiukkasia ja verta, etsiä kuivaa puuta

puristella kasvoja ja leikata lahkeet, lopulta en voi sanoa mitään

 

puut etenevät rinteillä kysymättä keneltäkään, sanon kiitos,

ei minulla ole montaa oksaa tai sydäntä käsitellä kalpeaa kiusallisuuttani

 

sivullisuuteni ei ole samasta kaivosta, sanottu on pelkkää sanottua

vauraan köyhyys on kyyhkysten puuttumista, perinnön ryöstävät sukulaiset väritöntä väkeä

 

puolueet eivät pysähdy kohdalle mutta yrittävät silti rakastaa

paistavat kevään unissa limppua kaikille, pohjoisen metsät kurottavat kasvukauteen

 

kun etelän omistajat pyyhkivät kartasta joet ja erämaat

köyhät ja rikkaat puhuvat siitä niin kuin tuli palaa yksissä ja sammuu toisissa

 

ja tietäjä kulkee, kuu kasvaa ja katoaa kärsivällisyyden mukana

meitä yhdistää tieto jonka työnsimme syrjään, maa, tuuli ja tuli

 

kun palaamme myrskyyn niin monena yönä kuin kalenteri säilyy

muisti aukeaa kuin jumalten hiljaisuus, aamussa se on kohta jossa tulemme toisiimme

 

ja joki tekee meille mitä tahtoo, puut pyyhkivät typeryydet väsyneiden päistä

taivas näyttää tyhjän kohdan jossa levätä

 

ja sanansaattajien päivä on rakkaus jossa astumme yhteen,

nostamme kädet kuin liput taivaalle, kuistilla höyryää toinen kattilallinen

 

eikä eroa ole, erillään kulkevia olentoja, on taivas ja linnut,

kondori ja kotka, metsä ja meri, varpunen ja pöllö

 

 

LOS MENSAJEROS

 

yo me quedo sin lenguaje en medio de los artilugios de la lengua

cuando la tierra se abre con todas sus fuerzas, la gente habla en la lengua de origen

 

y el norte del pasado se calla en esa tierra donde me quedo sola frente al fuego,

los rostros descoloridos testimonian los años fáciles

 

los días juegan con la melancolía y el matrimonio

las palabras fluyen como palomas y galgos

 

cuando primero aprendo a leer por encima del hombro de alguien

los continentes fluyen ágiles en la frente, hay tiempo para maravillarse

 

para bosquejar y creer, a veces me gané un golpe

pero volví a la escuela, aún creen que me caí

 

y por la mañana eso es un tema en el que nos escuchamos unos a otros

los niños golpeados son la explicación del mundo que arde lentamente en las estufas de la noche

 

cuando luego hay tiempo para analizar las partículas contaminantes y la sangre, buscar madera seca

para estrujarse la cara y cortar las perneras, al final no puedo decir nada

 

los árboles avanzan por las pendientes sin preguntar a nadie, doy las gracias

no tengo múltiples ramas o corazones para manejar mi pálida vergüenza

 

el sentirme a un lado no viene de la misma fuente, lo dicho es solo un decir

la estrechez del rico es la falta de palomas, mis parientes robaherencia son gente sin color

 

los partidos no se detienen a mi lado, pero aun así intentan amar

hornean en los sueños de primavera pan para todos, los bosques del norte se empinan a la época de crecer

 

cuando los dueños del sur borran del mapa ríos y páramos

los pobres y los ricos hablan de aquello así como el fuego arde en unos y se extingue en otros

 

y el sabio va andando, crece la luna y se esfuma con la paciencia

nos une aquella sabiduría que relegamos, tierra, viento y fuego

 

cuando volvemos a la tormenta tantas noches que el calendario se guarda

la memoria se abre cual silencio de dioses, ese es el lugar donde llegamos el uno al otro en la mañana

 

y el río nos hace lo que quiere, los árboles barren las tonterías de las cabezas de los cansados

el cielo muestra un lugar vacío donde descansar

 

y el día de los mensajeros es el amor en el que nos unimos,

levantamos las manos como banderas al cielo, en el zaguán vaporea la segunda olla

 

no hay diferencia ni criaturas andando separadas, hay cielo y pájaros,

cóndor y águila, bosque y mar, gorrión y búho

 

 

TOUKOKUUN MENNEET PROFETIAT

 

Kaksikymmentä päivää ensimmäisen tammen löytämisen jälkeen

hän kävelee jäästä täyttyvän taivaan läpi kuin taistelusta putoava asemies

hän on alkanut puhua kuin joku joka kaivaa silmät päästäni

ilmassa on auteretta, syksy edistyy rinteillä

 

minä kävelen kordilleeran ilmatilassa kuin kompassin särkenyt lintu

veri ei jaksa täyttää minua raivolla, tämä johtuu kaikki menneestä saapuneista kirjeistä

 

eikä mikään käy väkisin unien keskellä,

keskittyminen, pakopiste, kasvojen unohtaminen

 

varjot katoavat iltapäivän taakse

kun päivät täyttävät kukin tehtävänsä, taivas pysyy tyhjänä uskomuksille

linnut pyrähtävät sielun ohi katsoen sitä hetken lähempää

me saamme ne viestit joita olemme valmiita kuulemaan, joita kavahdimme.

 

Kolmekymmentäkuusi päivää ensimmäisen yön jälkeen

laakeripuu on ehkä yhä olemassa, rinteen taite haisee jumalille jotka eivät olleet meille sukua

odotan kuolemaa vesipumpun luona kun ilta räiskyy moneksi virheeksi,

tulet rakastamaan vielä yhdeksi pitkäksi yöksi, yhdeksi lyhyeksi, kolmantena et koskaan pysty

voit pitää kädestä kuin pieni poika, päivä karsii sinusta rohkeuden nousta aidalle,

karja tuodaan pian vuorilta.

 

Voitko sinä nukkua jotakin kasvoillasi, don darío kysyy, minä en pysty,

toukokuussa sataa jo lunta, minä kestän sen kyllä.

 

Voitko nukkua pelkässä paidassa näin kylminä öinä, voin,

voitko nukkua alasti, minä kysyin, sinä pelästyit,

sanoit minua nartuksi jonka kalpeus säikäyttää lapset.

 

Voiko tällaista olla, öitä joiden syleilyissä syntyy uusia ilmeitä

meret siirtyvät haudoistaan iholle, metsät unohtavat talven

voiko tällaista pyytää toista kertaa, paluuta kuun syövyttämille vuorille

joilla mies kävelee säteillen yön ovesta, muistan syvän lingamin jokaisen liikahduksen

niin kun muuan soturi toi minut tänne, metallihevosten kaikuvan radan kaupungin läpi,

tarvitaan sanansaattaja, tarvitaan himo joka heittää ratsun tieltä

huolettomuus ja terälehdet, viesti takoo otsiamme

emmekä piittaa siitä, me tuhlaamme ajan portteihin, sateeseen ja pähkinätarhaan.

 

Voisitko mennä jonkun kanssa naimisiin, don darío kysyi,

sitten sinun pitäisi kerran pukea kengät, nämä merkit toistuvat

ja jättävät meidät tanssimaan illan laitaan kunnes on myöhäistä.

 

Voisitko mennä jonkun kanssa naimisiin, don darío kysyi,

sitten hänenkin pitäisi pukea kengät, niin, hän on täynnä palaneita metsiä

ja niiden mustia, kuumia aamuja, nämä merkit piirtävät punaisella iltoihin

kuin avunhuudot valtamereltä,

me kuljemme rosa mosquetan ja karhunvatukan seassa

kunnes olemme auttamattomasti myöhässä.

 

Voisitko mennä jonkun kanssa naimisiin, don darío kysyi,

sinulta loppuvat vuodet ja vanhuus on hirvittävää yksin

niin, tiedän

ruusutapettiin imeytyvän epäröinnin himmeästä punasta

juhannusyöstä, seppeleestä

nyt on maaliskuu, me ehdimme kyllä.

 

 

LAS PASADAS PROFECÍAS DE MAYO

 

Veinte días después de que se encontrara el primer roble

él camina a través del cielo que se llena de escarcha cual escudero cayendo de una batalla

él ha empezado a hablar como alguien que me saca los ojos de la cara

hay bruma en el aire, el otoño avanza por las faldas de los cerros

 

yo camino por los aires de la cordillera como un pájaro que ha roto una brújula

la sangre no aguanta llenarme de rabia, todo esto es por las cartas llegadas del ayer

 

y nada se puede hacer por la fuerza entre sueños,

concentración, punto de fuga, olvido de rostros

 

las sombras desaparecen detrás de la tarde

cuando cada día cumple su función, el cielo permanece vacío para las creencias

las aves revolotean más allá del alma mirándola de cerca por un momento

recibimos esos mensajes que estamos listos a escuchar, y los que nos estremecen.

 

Treinta y seis días después de la primera noche

el laurel quizá aún existe, el pliegue de un cerro huele a los dioses que no eran nuestros parientes

espero la muerte junto a la bomba de agua cuando la tarde estalla en muchos errores,

todavía amarás por una larga noche, por una corta, a la tercera no volverás a ser capaz

podrás sujetarte de la mano como un niño pequeño, el día te cortará el coraje para subirte al cerco,

pronto se traerá al ganado de las montañas.

 

¿Puedes dormir con algo sobre tu cara?, pregunta don darío, yo no puedo,

la nieve ya cae en mayo, claro que la soporto.

 

¿Puedes dormir solamente con una camisa en las noches tan frías?, sí puedo,

¿puedes dormir desnudo?, pregunté, tú te espantaste,

me llamaste perra cuya palidez asusta a los niños.

 

Cómo es posible algo así, noches en cuyos abrazos nacen nuevos gestos

los mares se mueven de sus tumbas a la piel, los bosques se olvidan del invierno

¿puede pedirse algo así por segunda vez?, regresar a las montañas corroídas por la luna

por las que un hombre atraviesa la puerta de la noche, recuerdo cada movimiento del profundo lingam

así como un guerrero me trajo aquí, el resonante trayecto de los caballos metálicos a través de la ciudad,

se necesita un mensajero, se necesita el ímpetu que saque al corcel del camino

holganza y pétalos, mensaje que se forja en nuestras frentes

y eso no nos importa, perdemos el tiempo en los portones, en la lluvia y en el jardín de las nueces.

 

¿Podrías casarte con alguien?, preguntó don darío,

entonces deberías ponerte zapatos alguna vez, esas señales se repiten

y nos dejan bailar al borde de la noche hasta que se hace tarde.

 

¿Podrías casarte con alguien?, preguntó don darío,

entonces él también debería ponerse zapatos, pues sí, él está lleno de bosques que han ardido

y de sus mañanas negras y calurosas, estas señales dibujan de rojo a las noches

como gritos de auxilio desde el océano,

avanzamos entre la rosa mosqueta y la zarzamora

hasta que irremediablemente se nos hace tarde.

 

¿Podrías casarte con alguien?, preguntó don darío,

se te acaban los años y la vejez es terrible sola

sí, lo sé

la vacilación del tenue rojo absorbido por el tapete rosa

la noche de san juan, la guirnalda

ya es marzo, claro que tenemos tiempo.

 

 

MAULEN EPILOGI

 

Tämän jälkeen kaikki on ennallaan, sateen ensimmäiset sormet

tunnustelevat vatsaa, korret kasvavat kun taivas ei katso

 

vuosien unet kuin tuuli jonka aamu nostaa ja katkaisee toisaalla

avattu käsi pysyy tyhjänä ja kukkivana

 

syli on tuhti leipä, rinteillä hionnut tamma, sormissa punotut ohjakset

lingamien tie on lyhyt, pölyinen, kukkuloiden varjo

 

jonka kuulin ja kirjoitin, lämmitän uunia, kuivaan kenkiä

tämän jälkeen päivät kuin kesän uumen, valon maljat pohjoisessa

 

kaikki ennallaan, liesi, vapaus, kiima.

 

 

EPÍLOGO DE MAULE

 

Después de esto todo sigue igual, los primeros dedos de la lluvia

palpan el vientre, los tallos crecen cuando el cielo no mira

 

los sueños de años como viento que la mañana eleva y quiebra en otro lugar

la mano abierta permanece vacía y floreciente

 

el regazo es un pan contundente, sudorosa yegua en las cuestas, trenzadas riendas en los dedos

el camino de los lingam es corto, polvoriento, sombra de cerros

 

que he oído y escrito, caliento el horno, seco los zapatos

después de esto los días cual hondonada de verano, los calices de luz en el norte

 

todo sigue igual, la estufa, la libertad, la excitación.

 

 

Katariina Vuorinen (Janakkala, 1976) es poeta y es escritora finlandesa, máster en Filosofía con especialidad en Literatura Finlandesa (Universidad de Tampere). Ha publicado cinco libros de poesía: Edith suuteli minua unessa (‘Edith me besó en sueños’, Tammi, 2001), Kylmä rintama (‘Frente frío’, Savukeidas, 2006), Rouvien ja lintujen talo (‘La casa de las mujeres y las aves’, Savukeidas, 2010) y Uudenvuodenlaki (‘La Ley del Año Nuevo’, Savukeidas, 2015). Su quinto poemario, Myöhempien kesien jumalat, Los dioses de los veranos ulteriores, traducción al español de Zoila Forss-Crespo Moreyra, fue publicado en edición bilingüe por la editorial Aviador el 2022. Vuorinen ha escrito para diversas antologías y publicaciones en Finlandia y el extranjero. El 2017 ha publicado un libro de viajes sobre Islandia, en coautoría con dos colegas (Piru irti Islannissa, Like). Fundó en 2021 el festival anual de poesía Runosaari (‘Isla de poesía’) en el archipiélago del Mar Báltico en Finlandia. He trabajado como profesora de escritura creativa, columnista y crítica literaria, y fue presidenta de la Asociación de Escritores de Finlandia Central del 2008 al 2013. Ha declamado su poesía en escenarios alrededor del mundo y realiza trabajo de cooperación con diversos artistas. Sus poemas fueron traducidos a catorce lenguas.

 

---

---